keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Synnytyskertomus

Viimein pääsen kirjottaan synnytyskertomuksen! Eihän siitä olekkaan aikaa kun 1,5kk. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


Menin siis mummon kyydillä sovittuun käynnistykseen ensin 27.2 torstaina. Kasper jäi Pertun kanssa meille ja mummo ottaisi sen sitten kyytin kun tulisi meitä viemästä. Ensin vastaanotolle tultaessa mut ultrattiin ja pidettiin hetki käyrillä että saatiin varmuus siitä että kummatkin ovat edelleen päät alaspäin jotta normaali synnytys olisi mahdollinen. Kummatkin oli niinkuin viimeksikin ja käyrät näytti hyviltä ja vauvat tuntui olevan virkeitä ja erittäin valmiit elämään myös kohdun ulkopuolella. Samaa mieltä oli mun mahanahka, pääkoppa, nivelet ja liitokset.
Lääkäri soitti synnytyssaliin ja käski lähteä osastolle ilmoittautumaan ja odottamaan huoneeseen ohjausta. Tunti istuttiin (nälässä) osaston aulassa, kunnes lääkäri tuli hakemaan meidät ensin juttusilleen.
Lääkäri kertoi ensin käytännön asioita ja ehotti käynnistystavaksi lapsivesikalvojen puhkaisua, joka luultavimmin aloittaisi omat supistukset ettei tarvittaisi oksitosiinitiputusta, mikä viimeksi aiheutti mulle pahimmat traumat ja kivut ikinä.
Sitten tarkistettiin vielä kohdunsuun tilanne, olisiko se tarpeeksi kypsä salissa käynnistykseen vai kypsyteltäisiinkö sitä ensin osastolla. Tilanne oli hyvä ja olin n. 2cm auki jo ja kanavaa jäljellä 1,5cm.
Hetken juteltuaan meille lääkäri soitti synnytyssaliin josko me voitaisiin siirtyä suoraan sinne. Salin henkilökunta kertoi paskat uutiset, että kaikki salit olivat täynnä ja oltiin tultu kaikista huonoimpaan aikaan, koko alkuvuoden ruuhkaisimpana päivänä paikalle. Kaikki Jyväskylän mammat päättivät synnyttää sinä päivänä, eli muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin passittaa meidät kotiin ja käskettiin tulla huomenna aamulla 8-9 uudestaan. Päässä kaikui koko kirosanavalikon kirjava kattaus mutta onneksi ne ei ryöpsähtänyt ulos lääkärin edessä, vaan sain pidäteltyä sitä käytävälle saakka jossa manasin niin että Antin korvatkin alkoivat punottaa. Huomenna siis sama itku ensin kun Kasper jää mummolaan synnytyksen ajaksi ja sitten paniikki-itku kun synnytys pelottaa ja sitten ihan vaan hormooni-itkua.

Linkkiaikataulut kouraan ja linkillä kotiin.

Seuraavana aamuna, perjantaina lähettiinkin vuorostaan papan kyydissä sairaalalle ja nyt ei enää jännittänyt vaan pikemminkin odotin että saan vauvat ulos. Pappa heitti omaan tyylinsä mukaisesti karskia läppää ja kyseli kompakysymyksiä koko matkan. Synnytysvastaanoton ovella pappa vielä sanoi viimeiset sanansa ja käski olla kiroilematta kuin merimies ja pisti tsempit matkaan.

Mentiin samaan huoneeseen minne eilen ja sama kaava; käyrälle, vessaan antaan näyte ja ultraan. Vauvat samassa asennossa kuin eilen ja siitä kätilön saattelemana SUORAAN saliin. Nyt sain ensimmäistä kertaa pidäteltyä jännitysitkun kurissa ja naureskelin koko tilanteelle vaikka tosiasiassa jännitti niin että melkein silmissä sumeni. Tai sitten se johtui vaan siitä etten syönyt koko aamuna.
Päästiin saliin klo. 9.00 ja kätilö heitti mulle sen maailman mukavimman avoselkäviitan ja verkkopökät syliin ja toivotti onnea matkaan ja poistui huoneesta. Klo. 9.30 tuli seuraavan kerran joku mua kattomaan ja tää kaikeksi harmikseni oli vähän pölähtänyt vanhempi naishenkilö joka selvästi oli eläkkeestä huolimatta livahtanut vielä dementiansa kanssa "töihin". Laittoi mulle käteen tipan (monen pistämisen jälkeen vihdoin sai suoneen asti neulan.) ja alkoi ottamaan verikoetta. Kaivoi mun käsivarttani niin kauan että meinasin pyörtyä ja loppujen lopuksi pisti koko suonen läpi eikä saanut verta tulemaan putkeen ollenkaan. Otti neulan tyynen rauhallisesti pois ja tokaisi että höh, no mäpäs haen ton Kaijan (nimi muutettu) pistään kun sulla on niin omituiset suonet. (mun suonet ei siis todellakaan ole omistuiset vaan maallikkokin osaisi multa verikokeen ottaa silmät kiinni ja päällään seisoen koska mun suonet helottaa kilometrien päähän tosta taipeesta.) Kaija sitten sai multa kokeen otettua ja seuraavaksi alettiin odottamaan, milloin päivystävä lääkäri kerkeisi tulla puhkaisemaan kalvot.

n. klo 10.00 Lääkäri tuli, tervehti ja esitteli itsensä ja puhkaisi kalvot. Nyt odoteltaisiin 11.00 saakka omia supistuksia ja jos niitä ei ala kuulumaan niin laitettaisiin tippa käynnistämään supistukset. Ne ei alkaneet ja seuraavaksi laitettiin oksitosiini valumaan. Ensin tämä vanhempi kätilö haki oikeaa tiputustahtia ja määrää. kokeiltiin aluksi 12ml/h. Siitä ei oikeastaan ollut apua, kun supistukset olivat kovin voimattomia ja tosi harvassa ja epäsäännöllisiä, niimpä hän nosti annoksen ensin 24ml/h, ja sitten reippaalla kädellä suoraan 42ml/h. Hetki meni ja sain kunnon kestosupistuksen mikä kesti monta minuuttia ja meinasin kuolla tuskasta ja painoin hälytysnappia varmaan 200 kertaa putkeen kunnes kätilö viimein tuli kysymään että joko supistaa. Supistihan se, yhtäjaksoisesti varmaan 10 minuuttia. Päiviteltyään hetken ja vaihdettuaan annoksen taas 12ml/h hän lähti taas n. tunniksi pois. (supistuksethan tietenkin lakkasivat lähes kokonaan kun tuo 12ml ei tosiaan viimeksikään auttanut mitään.) Meinasin alkaa jo itse säätämään sitä laitetta mutta ajattelin että pakkohan sen kätilön on osata hommansa ja varmasti tulisi kohta uudestaan kysymään vointia. Eipä tullut, joten makasin vaan toimettomana ja selasin facebookkia seuraavan tunnin.

13.00 aikaan oltiin oksitosiinin määrää vaihdettu jo lukuisia kertoja ja mikään ei tuntunut auttavan. Sitten onneksi vuoro vaihtui ja tilalle tuli tosi mukava kätilö mukanaan kätilöopiskelija, jolle mun synnytys olisi ensimmäinen kaksossynnytys.
Uusi kätilö laittoi heti oksitosiinin oikein tippumaan ja säännölliset supistukset alkoi melkein samantien.

n. klo 15.00 supistuksiin alkoi tulla jo niin paljon kipua että mietin jo että pyytäisin jotain lääkettä. Ajattelin kuitenkin että en vielä viitsi jos ne pitääkin mua ihan noobina kun heti olen pyytämässä lääkettä. Kärvistelin hetken kunnes pyysin kuitenkin kipupiikin. Se toi helpotuksen noin tunniksi ja neljän aikaan olin taas kipeä, vielä enemmän kuin ennen piikkiä. Sitten alkoi pojan päästä irtoamaan pinni, millä mitattiin sykettä ja sitä ronklattiin takaisin. Mulla oli kohdussa myös anturi, joka mittasi kohdun seinämästä paremmin supistuksen kuin mitä mahan päältä mittaava anturi kertoisi.

n. klo 16.15 kätilö ehdotti, josko haluaisin kohdunkaulan puudutteen koviin kipuihini.Itkin jo kivusta, mutta silti mietin hetken ja päätin että otan sen vaikka on sanottu että sen laittaminen sattuu. Olin siinä vaiheessa 5cm auki, kun kätilö pisti piikit (yht. 4kpl) ja kymmenen minuuttia siitä tunsin, että nyt on jotain ylimääräistä tulossa ja se olisi puskettava ulos. Kaikkien olisi pitäinyt nähdä kätilön ilme, kun hän 10 minuuttia piikkien jälkeen huudahti että sähän oot jo koko 10 senttiä auki! Oli mun naama varmaan kanssa näkemisen arvoinen kun tajusin että nyt pitäisi puskea kaksi vauvaa ulos.

Kätilö kävi hakemassa kaikki tarvittavat ammatin edustajat paikalle ja vaikka mulle oli sanottu koko raskauden ajan siitä että synnytyksessä tulisi olemaan enemmän porukkaa paikalla kuin normaalissa yhden lapsen synnytyksessä, oli huvittava huomata että kuinka paljon sitä porukkaa loppujen lopuksi olikaan.
Oman kätilön lisäksi siellä oli siis kätilöopiskelia, gynekologi, päivystävä lääkäri, lastenlääkäri ja joku randomi, joka tuntui vaan seuraavan tilannetta ihan oman kiinnostuksensa vuoksi eikä siitä ollut mitään apua kenellekkään siellä huoneessa. Se vain katsoi ja hymyili, mutta en kehdannut kuitenkaan kysyä että kukas sää oot ja mitä sää täällä teet. Kai se kuului kalustoon.

Sain viimein luvan alkaa ponnistamaan kunnolla. Mua pelotti koko ponnistusvaihe niin paljon että hoin vaan että emmää oikeesti voi nyt just alkaa ponnistaa, mä en oo valmis tähän, tää tuli niin äkkiä jne. Sanat kuitenkin jäi vähemmälle kun alkoi tositoimet. (sain siinä välissä kuitenkin moikattua lastenlääkärille joka juuri pahimmassa puskemisessa tuli sisään huoneeseen ja sain sen huulilta luettua että "moi mä oon lastenlääkäri Laura .............." kun muu porukka oli niin kiinni mun jalkovälissä ja keskuteli kiivaasti että en kuullut sanaakaan mitä hän sanoi. Nostin vaan kättä ja huusin moi.

Ponnistus oli ihan kamalaa. Suhteellisen kivutonta, järkyttävä paine oli kummassakin päässä. Olin varma että mulla katkeaa suoni päästä jos ponnistaisin yhtään kovempaa, mutta tuskin mikään kriittinen suoni katkennut kun tässä vielä ollaan.

Kätilö sanoi hetken päästä että ponnista ponnista, tukkaa näkyy jo ja mä olin ihan pettynyt kun luulin jo että pää olisi hyvinkin puolivälissä ainakin tulossa. Ponnistin sen minkä vaan ikinä pystyin ja lopulta syntyi A- poika kello 17.20. Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä ja hetki jouduttiin virottelemaan häntä, mutta rääkäisi kuitenkin äänekkäästi ja mä huokasin helpotuksesta. KUNNES tajusin että vielä ei olisi homma hoidossa, vaan toinen olisi tulossa. 20 minuuttia odoteltiin että B- vauva alkaisi laskeutumaan synnytyskanavaan että voisin alkaa ponnistamaan. Niin se ei kuitenkaan tehnyt ja hänen sydänäänet alkoi jo heikkenemään. Siinä paniikissa kätilöt runttasivat vauvan mun mahan päältä alaspäin ja vaikkei vauva ollut laskeutunut niin piti alkaa ponnistamaan koska se olisi saatava ulos mahdollisimman nopeasti. Ilman supistuksia, ilman ponnistuksen tarvetta ponnistelin vauvaa alaspäin ja kun päälaki näkyi, syke laski todella matalaksi ja turvauduttiin imukuppiin. Kätilö asetti sen vauvan päähän ja rempoi mun apuna vauvaa ulos. Olin alkanut nimittäin mennä jo kiinni, kun oksitosiini tuppaa kuulemma supistamaan myös synnytyksen jälkeen ja auttamaan palautumisessa. Osittain kiinni, ilman supistuksia ja ilman ponnistuksen tarvetta synnyttäminen ei todellakaan ollut enää hauskaa, mutta niin vain sain toisenkin vauvan ponnistettua maailmaan kello 17.51.
Huomattiin että B vauvan napanuora oli niin lyhyt että sen takia vauva ei kunnolla päässyt laskeutumaan eikä kunnolla myöskään syntymään. Ihme kuitenkin ettei missään ultrassa tätä huomattu, mutta pienen viroittelun jälkeen oli myöskin tyttö hereillä ja parkui kuin viimeistä päivää.

Kummatkin saivat pisteiksi 9/9 . Poika syntyi mitoin 49cm, 3150g ja py 36cm ja tyttö 48cm, 3060g ja py 34cm. Täydelliset vauvat <3

Kaiken säätämisen jälkeen, tikkauksen ja tutkimusten jälkeen nousin ylös, kävelin suihkuun, keräsin kamat ja vauvat, sanoin Antille hyvät yöt ja heipat, kävelin osastolle ja mietin kuinka miellyttävä synnytys oli kaikesta huolimatta ja synnyttäisin milloin vain uudestaan, jos se kävisi noin helposti. Tosin vauvoja en enää halua, joten se oli mun viimeinen synnytys ja siksi jotenkin haikea olo oli koko sairaalassaoloajan, kun tiesin että sinne en enää palaa koskaan.

Nyt jälkikäteen voisin sanoa että ONNEKSI en valinnut synnytystavaksi sektiota, koska olisin ollut varmasti paljon kipeämpi leikkauksen jälkeen mitä olin normaalin synnytyksen jälkeen, koska hetkeäkään en ollut niin kipeä että istuminen tai kävely olisi sattunut, sainkin vaan 2 tikkiä pintanirhaumiin varmuuden vuoksi. Eniten synnytyksen jälkeen sattui, kun sisäelimet etsivät taas omat paikkansa ja valuivat selästä takaisin eteen.

Onneksi raskaus on nyt ohi, synnytys on ohi ja voin keskittyä vaan vauvoihin ja Kasperiin.